Second last week(end)

Viikko hurahti taas silmän räpäyksessä, luulin päivitelleeni kuulumisia ihan pari päivää sitten enkä viime tiistaina! Päivät onkin täyttynyt kaikenlaisesta ohjelmasta, ei ole tarvinnut paljoa peukaloita pyöritellä. Lapsilla alkoi loppuviikosta loma, Jazzilla jo keskiviikkona ja Lachiella sitten torstaina. Nyt on siis kouluruuhkat mun osalta CHECK! Loma alkoikin tohinalla, perjantaina aamulla Heidi lähti kohti Vegasia ja me päiväksi Adventure Worldiin. Reissu meni hyvin aluksi hieman viileästä säästä huolimatta, sain luettua pääsykokeisiin hyvin, kiertelin parit kieputtimet ja lapset riitelivät yllättävän  vähän. Illalla heidän lähdettyä isälleen tein parhaimman reenin pitkästä aikaa ennen lentokentälle suuntaamista! Tuuli pääsi alkumatkan kommelluksista huolimatta turvallisesti perille tänne ihmettelemään länsi-Aussien lämpöä.
Lauantaina hypättiinkin junaan ja suunnattiin Perthiin kiertelemään. Täytyy kyllä sanoa, että on ollut ihmeellisen huonot säät viime päivinä, kai se syksy tulee aina kauniille länsirannikollekin. Päivä meni ympäriinsä pyöriessä, Chinatownissa syödessä ja Kings Parkissa vaellellessa. Ja sitten tulikin ilta! Suunnitelmissa oli käydä syömässä, mennä hostellille ja lähteä ulos. Noh... Bussissa kohti keskustaa matkustaneet kaksi suomityttöä olivat aika väsyneitä, sen jälkeen juututtiin istmaan reippaasti yli tunniksi pöytään ruoat syötyämme ja viimeinen pisara oli kaatosade, joka kasteli meidät täysin litimäriksi. Päätettiin siis kulauttaa kahvit/teet naamaa, hakea kamat hostellista ja lähteä kotiin nukkumaan!

Junamatka Mandurahiin olikin aivan mahtava! Porukkaa oli paljon liikkeellä, sillä Fremantlen aussijalkapallojoukkueella oli ollut kotipeli samana iltana. Innokkaimmat fanithan olivat tietysti hakeneet hieman ekstrapiristystä matkaan, kuten myös samaan junan osioon sattunut Irlantilaisten jalkapallofanien joukko. Naurettiin mahat kippurassa heidän jutuilleen vaikkei ihanan aksentin ansiosta ymmärretty varmaan puoliakaan! Mutta ei se mitään, heidän poistuessa toiseksi viimeiselle pysäkille vaunuun jäi meidän lisäksi muutama muukin, jotka totesivat olleensa myös ihan kujalla osan ajasta :--D Ei siis oltu ainoita ja mitäpäs tuolla on väliä, hauskin junamatka se oli pitkään aikaan!
Sunnuntai menikin rennoissa tunnelmissa, hengailtiin vain kotona aamupäivä ja lapset haettua käytiin pyöräretkellä lähipuistossa. Illalla kokkailtiin hyvää kanakeittoa ja katseltiin superkoukuttavaa Temptation Islandia.

Aikaisemmista suunnitelmista poiketen eilen ei päästykään Adventure Worldiin, sää on edelleenkin aikas viileä ja sateinen. Kaikkien (lue:Jazzin) herättyä pistettiin kimpsut kasaan ja mentiin Amandan ex-hostperheen luo hengailemaan. Pelailtiin skipboa, pyöräiltiin, osallistuttiin kickboxing/fitness-tunnille ja hypittiin trampoliinilla. Muutama tunti meni suhteellisen helposti lapsia viihdyttäessä ja pian kurvailtiinkin jo kaupan kautta kotiin. Illaksi keksittiin vielä jotain kivaa ohjelmaa ja lähdettiin Rockinghamiin elokuviin! Zootopia oli tällä kertaa porukan valinta ja kyllähän me kaikki taidettiin siitä pitää, suosittelen. Illalla kotiin saapui autolastillinen rättipoikkiväsyneitä leffailijoita eikä tosiaan tarvinnut itsekään kauaa unta odotella.
Tämän päivän suunnitelmat ovatkin vielä auki, sää on kysymysmerkki eikä yhteisymmärrystä Adventure Worldiin menon suhteen olla saavutettu. Edelleen odotellaan Jazzin heräämistä, jospa päivän ohjelma selkenisi sitten!

Ajatuksia

Parannusta huomattavissa, postausväli venyi vain neljään päivään! Onhan se nyt kuitenkin paljon, ehtisihän sitä tulla jotain raapustelemaan parinkn päivän välein kunhan vain jaksaisi, viitsisi ja suostuisi uhraamaan ne päikkärihetket. Tässä mä nyt kuitenkin olen, istuskelen keittiössä sormet näppiksellä  harhaillen ja toivon ettei ulkona riehuva hullu tuuli vie koko mökkiä mukanaan. 

Alkuviikko on hurahtanut mukavan nopeasti ohi, päivät menevät treenaillessa (oon saanu myös treenikamun Amandan aloittaessa mun salin viikon ilmaisen kokeiluajan!!) ja kotona pyöriessä ja lasten päästyä koulusta on aika kuskailla harrastuksiin (niihin muutamaan mitä näillä on, edelleenkin hämmästelen kuinka vähän. Onneksi itse on saanut kokeilla vaikka mitä ja nähdä kavereita myös vapaa-ajalla!). Iltaisin meillä on myös Lachien kanssa ollut Pirates of the Caribbean-maratoni edelleen meneillään, joten ollaan päästy syventymään merirosvojen maailmaan aina hetkeksi ennen uniaikaa.

Ja se uniaika. Mietin ensin että uskaltaako tästä tänne blogiin kirjoittaa, onko liian henkilökohtainen asia mutta koska tässä nyt näpytellään niin päädyin kirjoittamaan. Lachien uniongelmat alkoi tuossa ihan muutama viikko sitten, aika tuore juttu siis. Ennen tosi helposti nukkumaan mennyt ja hyvin nukahtanut poika ei halunnut nukkua omassa sängyssään, halusi jonkun muun (äidin) viereen aina. Kun tämä ei joka yö onnistunut, raahattiin patja siskon huoneen lattialle. Siirrettiin omaa sänkyä, nukuttiin sen alla olevalla vieraspatjalla. Kysellään joka ikinen ilta että mihin minä menen ja joka ikinen ilta vastaan olevani joko keittiössä, kodinhoitohuoneessa, kylppärissä tai omassa huoneessa. Vakuuttelen olevani täällä, mihin mä nyt yhdeksän aikaan lähtisin. Sanotaan useita kertoja hyvää yötä, rampataan vessassa ja "täyttämässä" täyttä vesilasia (jossa on kuulema huonoa vettä). Pyydetään mua istumaan sängyn reunalla kunnes saa unta (mikä olisi ihan ok silloin 8 aikaan, mutta kun mut herätetään keskellä yötä istumaan niin eihän se kivaa ole). Keskellä yötä myös koputellaan mun oveen koska "halusin vain sanoa hyvää yötä". Siis kello 3.28 aamuyöstä, kuten viime yönä. 

Näen nyt sieluni silmin porukat ja mummun siellä nauramassa mulle koska itsehän olin samanlainen pienempänä. Joo tiedän, ei tämä ole mitään supererikoista käytöstä lapselta, mutta kyllä se ihmetyttää kun tämä on alkanut ihan yhtäkkiä, ennen kun ei mitään ongelmia nukkumisen kanssa ole ollut. Ja kun itsellä on toisaalta aika ristiriitaiset fiilikset tästä, tottakai haluaisin auttaa ja autankin, mutta en vain tiedä mitä tässä voisi tehdä. Jos kyseessä olisi mun lapsi niin toimisin kuten mua kohtaan toimittiin eli sanoisin "kyllä se uni tulee kunhan odotat, mieti kivoja juttuja äläkä panikoi. Ja nuku vaikka valot päällä jos pelottaa." Mutta kun kyseessä ei ole mun muksu, eli ei ole mun asiani päättää toisen unikoulusta.

Ja kuten Amandalle eilen totesin, mä oon vaan aupair. Joo, tulin tänne hoitamaan lapsia ja sitä teen. Mutta tulin tänne avuksi, en 24/7 valmiina olevaksi äidin korvikkeeksi. Tässä uniongelmassa on ihan varmasti taustalla jotain muutakin, mutta en vain tiedä/tajua sitä, eikä hän mulle sitä kysymisestä huolimatta sano. Ja ihan varmasti hommaa pahentaa tämä äidin muualla olo, sillä poika on aika kiintynyt Heidiin. Koko homma on hirveän monimutkainen, sillä on vaikea löytää kaikille sopivaa ratkaisua. Työreissut on hostäidille tärkeitä monellakin tapaa, hienoja osoituksia kovasta työstä ja tässä tapauksessa myöskin hänen uuden Sydneyn tiiminsä asioiden hoitamista. Ei mitään pelkkiä hupireissuja siis. Ja lapset kyllä tietää sen ja he sanovatkin olevansa ylpeitä äidistä, mutta silti, "eipä äidin tarvitsisi koskaan lähteä mihinkään". Ja jos ottaa munkin näkökannan tähän niin onhan tässä ihan sikana vastuuta. Ei se onneksi stressaa/tunnu päivien aikana, mutta kun alkaa kunnolla miettimään niin mä oon kuitenkin 19-vuotias nuori, joka on tuntenut nämä muksut 5kk josta ollut kohta 3viikkoa heidän kanssaan yksin kaikkia lankoja käsissä pitäen. Tiesin kyllä tähän lupautuessani olevani myös yksin lasten kanssa, kaksi viikkoa huhtikuussa. Tämä Sydneyn reissu tuli uuden tiimin myötä ekstrana ja lasten oli tarkoitus lähteä mukaan Havaijille. Asiat eivät aina mene kuten suunniteltu ja tilanne on nyt mikä on eikä sille mitään voi, mutta kyllähän se vähän aina mietityttää. Lastenkin kannalta, 5kk on kuitenkin aika lyhyt aika oppia tuntemaan ja olen vain  yksi monista aupaireista.

Mutta nyt päätin lopettaa synkemmän tekstin ja siirtyä vähän iloisempiin juttuihin! Sillä vaikka päiviin mahtuu paljon huolia ja murheita ei tämä arki mitään kamalaa ole. Lasten kanssa yksin oleminen on ihan ok, suurin ongelma on tosiaan tuo nukkuminen ja se, että olen "sidottu" kotiin iltaisin. Onneksi tänne saa kuitenkin kutsua kavereita ja ollaankin Amandan kanssa katseltu netflixiä ja syöty terveellisiä herkkuja lasten mentyä nukkumaan, en ole siis ihan yksin omassa huoneessani nyhjöttänyt. Iltoihin on myös mahtunut ihania kävelyjä rannalla Lachien ja Pollyn kanssa, soittelua kotiin ja pitkä kylpy. Tuo koira on kyllä aivan ihana otus, tulee nyt jo kyynelet silmään kun miettii eron hetkeä. Aamuisin hän tulee raapimaan mun huoneen ovea tai laukkaa korvat lepattaen heti mun luo oven avattuani. Leffaa katsoessa pieni löytää nopeasti hyvän asennon mun mahan päältä ja vaatii rapsutuksia. Söpöliini ♥

Ainiin, mun kameran muistikortti meni rikki joten uusia kuvia ei tipu ennen uuden hankkimista. Byhhyy, rahaa vaan palaa mutta minkäs teet, muistikortti on kuitenkin ostettava. Tässä siis syy postauksen kuvattomuuteen!